Oman elämänsä Carrie Bradshaw

"Rakas päiväkirja," 

Huokaus. 

Tässä sitä nyt ollaan. Uuden edessä jälleen kerran.   Toisaalta todella huojentavaa, ja jotenkin taas ehkä aavistuksen pelottavakin ajatus. . Kuvittelin elämäni 36-vuotiaana hieman toisenlaiseksi, mitä se juuri nyt on.  En ajatullut että tästä eteenpäin avautuisin sinkkuelämästä, tai elämästä ylipäätään blogin kautta:  se ajatus oli hetken lähes lopullisesti kuopattu. Kuom osa entistä elämää johon ei olisi paluuta.   Silti tiedän, ettei elämää voi ennakoida tai käsikirjoittaa.  Tai voi, muttei se kuitenkaan mene niin miten olet ajatellut -  elämä yllättää juuri silloin kun vähiten sitä osaa odottaa, välillä myös siinä ei toivotussa valossa.   

Mitä tulee kirjoittamiseen,  se on aina ollut osa identiteettiäni, ja siitä on mahdotonta päästää irti. - Aivan kuin osa minusta "kuolisi" jos jättäisin rakkaan harrastukseni kokonaan...  Ehkei minun tarvitsekaan? olen aina ollut hyvä luomaan uutta  - tosin nyt pitkän tauon jälkeen on myönnettävä,  että ideapankki on hivenen tyhjähkö juttujen suhteen,  mutta enköhän minä inspiraatiota jostain saa... Alku on aina hankala. 

Pieni alustus sinulle, joka löysit lukemaan blogiani, ja jäät toivottavasti seuraamaankin; 

Vuosi 2023 oli minulle edeltäjänsä tapaan hyvin koetteleva kokemus monin raskain tavoin  ja tapahtumin. Olen onnellinen että se on ollut jo tovin historiaa, sillä sinne toivoin sen kovin mielellään jäävänkin.  38 päivää sitten vaihtui vuosi, ja päätin jättää lopullisesti kaiken sen p*sk*n taakseni, mitä olen joutunut viime vuosina kokemaan. Se kuitenkin on helpommin sanottu kuin tehty; tarvitsen siihen avukseni terapeuttia jota käyn tapaamassa viikottain.  Kyllähän jokaisella +30sella pitää olla paitsi oma lempishampanja ja viikonloppurutiinit, niin oma terapeutti.  :D 

Olen elänyt nyt sinkkuelämää 7 kuukautta ja yhden viikon. Ero oli minun päätökseni,  ja pohdin sitä pitkään.  Kesällä olin hyvin varma ja vahvatunteinen sen suhteen ettei minulla ole exääni kohtaan mitään, siis MITÄÄN tunteita, Ne olivat täysin kuolleet.  Ne tekivät sen jo oikeastaan  1,5vuotta aiemmin, kun ne kaikkosivat viemäriin yhdessä yössä.  Lopulta uskaltauduin sanomaan ääneen, että tämä oli nyt tässä, minulle riitti.  Olin sanonut tavatessani miehen etten jäisi enää huonoon suhteeseen jollaisessa vietin häntä ennen 10 vuotta - en vaikka meillä olisi lapsi/a. Enää en antaisi kohdella itseäni kaltoin, tein sen virheen kerran , uusintaa ei tulisi.  Nykyhetkessä huomaan pohtivani, että olisipa minulla ollut tuolloin kristallipallo. Olisimpa luottanut intuiitiooni silloin, kun se epäilevä olo hiipi ekaa kertaa ajatuksiini. Saattaisin olla nyt muutaman trauman kevyempi...  

Mutta vaikka maailmani totaalisesti romuttuikin silloin, olen kuin Feeniks lintu; pikkuhiljaa olen jälleen saamassa elämäniloni takaisin, niiltä osin kuin nykytilanteessa voi. Mulla tuntuu pitkästä aikaa olevan halua, energiaa, ja tahtotilaa asioille.  vaikka joitain haavoja on vielä nuoltava ja korjattava.  Askel askeleelta eteenpäin on kuitenkin mentävä, kohti uusia tuulia ja mahdollisuuksia. Ei pelkoja vaan seikkailuja päin. Tämä blogi ja oman elämänsä Carrie Bradshawiksi muuttuminen tuntuu oikeastaan yllättävän hyvältä. Paremmalta mitä kuvittelin. 

With love;  

-N- 💋