Ihana, ahdistava ystävänpäivä.

Huomenna se taas on, ystävänpäivä. Päivä muiden joukossa, ja samaan aikaan se päivä jonka suhteen kaikilla, mutta  etenkin meillä naisilla on hirveät odotukset.   Ystävänpäivä on tullut meille aikoinaan Jenkeistä, ja mielestäni tämä(kin) päivä on nykyään turhan kaupallistettu.

Minulle ystävänpäivä herättää tänä päivänä hieman ristiriitaisia fiiliksiä. Nuorempana se oli kiva päivä koulussa, erilaisten teemaan sopivien aktiviteettien parissa joita luokkakavereiden kanssa tehtiin. Joitain vuosia taaksepäin se oli vielä kihlapäivä, jota halusin juhlistaa pääasiassa yksipuolisesti.   Mukavia muistoja, joista osaa muistelee hymy huulilla, mutta ei läheskään kaikkia. Nykyään, . hmm... En edes tiedä miten kuvailisin sitä - ehkä hieman jopa hävettää tunnustaa, mutta ystävänpäivä tuo mukanaan haikeuden, ja surullisuuden, ehkä jopa pienesti kateuden tunteita. 

Olen sosiaalinen ekstrovertti luonne, jossa on kyllä nykyään tunnistettavissa introvertinkin piirteitä, mutta mun oinaspersoona suorastaan  janoaa yksinäisten ja ja tappavan hiljaisten iltojen ja viikonloppujen  täytteeksi ihmisten kanssa oloa, keskustelua ja tekemistä.  En mielestäni ole läheisriippuvainen, vaikka joskus sitäkin ihan tosissaan pohdin. Osaan ja pystyn olemaan yksin, mutta koska viime vuosina olen sitä paljon ollut tahtomattani, kaipaan elämääni muutosta tämän asian suhteen. Parisuhteissani olen useimmiten tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi.  Ystäväpiirini on myös pienehkö, ja siitä huolimatta että laatu on määrää tärkeämpi seikka, suurimpia haaveitani on se, että olisi isompi porukka jonka kanssa olla,  mennä ja tehdä. Porukka, joka on tiivis, ja aktiivinen.   

Jo vuosia olen ollut se ihminen joka on ylläpitänyt omia vähäisiä ystävyyssuhteitaan: minä olen yleensä ollut se, joka tekee aloitteen,  pitää vähäisistä ystävistään huolta, soittelee kysyäkseen vain "miten menee?". toimii amorina, yllättää muita tms.  Välillä toivon, että joku puolestaan tekisi samoin myös minulle, sillä käsittääkseni ystävyys -pari-ja ihmissuhteet yleisestikin toimivat molempiin suuntiin?! Jollei lapsuudenperhettäni ja sukulaisiani oteta huomioon, en rehellisesti sanottuna muista koska joku olisi näin toiminut. Siksi minäkin olen ehkä vähän "luovuttanut" . 

Ymmärrän että arki pyörii minun iässäni  oletetusti kaikilla töiden kodin ja lasten ympärillä, ollen hektistä. Mutta ystävistäkin pitää huolehtia.  ei vaatisi paljoa että edes soittaisi toiselle ja olisi pienen hetken aidosti läsnä caikka kerran viikossa. Eri asia sitten on, haluaako tehdä niin.  Siinä kohtaa, jos vastaus on ei, olisi myös hienoa että sen voisi myöntää rehellisesti ääneen. Kaikkien ystävyyssuhteiden ei ole tarkoituskaan kestää koko elämää, mutta ser voi silti olla ihan yhtä arvokas. 

Tämän takia jotenkin erityisesti tänä vuonna, huomaan että ystävänpäivä ja kaikki se hehkutus mikä siihen liittyy, hieman ahdistaa minua. Ei siksi että olisin katkera, vaan koska tiedän viettäväni sen jälleen yksin.  Tiedän varsin hyvin, että yhtäkään ihmistä ei tulla kotoa hakemaan ja itse on asioiden edistämiseksi tehtävä asioita. Mutta liian usein viime aikoina olen huomannut miettiväni, että kuinka sen teen? kuinka saan sen itsevarmuuden ja rohkeuden koottua takaisin joka on täysin romutettu viimeisten 4 vuoden aikana? kuinka kykenen luottamaan siihen, ettei kaikki maailman miehet (tai naiset) automaattisesti halua pahaa tai satuttaa minua?! Menneet vuodet ovat vain koetelleet minua vähän liikaa sellaisin kokemuksin  niin ystävyys- kuin parisuhteissa,, että olen tullut entistäkin varovaisemmaksi ja  varaukselliseksi mitä tulee täysin uusiin ihmisiin tutustumisen suhteen. Vaadin lämmetäkseni ja rentoutuakseni paljon aikaa tutustua, jotta todellinen luonteeni avautuu yms.   

Tiedostan myös sen, etteivät asiat tapahdu yhdessä yössä, jotenkin vain toivon, että osaisin jo olla enemmän spontaanimpi,  ja edes joskus harvoin antaa tunteiden vaan viedä, enkä yliajattelisi aina kaikkea tai pelkäisi pahinta... Tässä iässä ei vaan enää jaksaisi turhaa draamaa, eikä haluaisi pettyä niin että tuntuu ettei sydän ei ikinä parane siitä särystä. 

Itselleni sanat  "ystävä"  ja "kaveri"  ovat aina merkinneet eri asioita; 

  Kavereita on elämässä  useampia, ja tykkäät olla ja viettää aikaa heidän kanssaan. Teitä yhdistää opiskelut, harrastukset, kiinnostuksenkohteet tms, ja näette suhteellisen usein. Kaverit ovat sellaisia jotka voivat tulla elämääsi sen missä vaiheessa tahansa  ja lähteä siitä myös ilman "suurempaa" suremista. 

Ystävä on taas se henkilö, joka on ehkä tullut elämääsi jo varhain,  ja pysynyt siinä tavalla tai toisella aina tähän päivään asti. Olette kokeneet paljon kaikenlaista yhdessä, tiedät hänestä lähes kaiken, siis aivan kaiken. Osaat tulkita hänen eleita ja ilmeitä, vaikkette puhuisi sanaakaan, tuette ja tsemppaatte toisianne myös niinä elämän koettelevimpina aikoina.  Mitä ikinä poluillenne  tuleekaan, haluatte jakaa asiat toistenne kanssa ja teillä on niin hyvä ja hauska olla toistenne seurassa että välillä ajantaju häviää. Ehkä teette toistenne puolesta tai vuoksi hullujakin juttuja, pystytte puhumaan kaikesta, ja tarvittaessa olemaan suoria mielipiteissänne pelkäämättä että toinen loukkaantuu.  voit  luottaa ystävään  ja haluat uskoutua hänelle elämäsi suurimmat asiat ja salaisuudet.  Ystävän kanssa voi olla pitkiäkin aikoja kun ette kuule toisistanne, mutta kun jatkatte juttua, se jatkuu juuri siitä mihin se edellisellä kerralla jäi - aivan kun mitään taukoja ei olisi ollutkaan. 

Näiden kuvauksien täyttäviä kavereita minun elämässäni on varmaan heittämällä yli 10. Ystävät  sanoisin nykyisessä elämässä olevan laskettavissa yhden käden sormilla. Mutta kuten yllä totesin tärkeintä ei ole määrä vaan laatu

. Olen aina ollut todella tunteikas, ihminen, sekä kyltymätön romantikko. Tunne-älynkin on  on sanottu olevan hieno.  Pidän itse myös  paljon siitä että voin yllättää toisen jotenkin tavalla, jota hän ei osaa odottaa,  ja joka tuottaa hänelle iloa tai tekee onnelliseksi.  Joten ollessani vielä varattu odotin tätä kohtuullisissa määrin myös ihmiseltä, jonka kanssa jaan arkeani.  Valitettavasti kumppanit, joiden kanssa olen elämääni elänyt, eivät ole olleet  samanlaisia, taikka tuntuneet sisäistävän asiaa, edes silloin kun olen kauttarantain asiasta vihjaillut.   Todellisen elämän ei kuulukaan olla, kuin elokuva, mutta tietynlaista empatiakykyä, tilannetajua sitä toivoisi toiselta löytyvän pitkässäkin suhteessa. 

Kaikkina niinä 16:sta vuonna jotka olen lähes tauotta parisuhteessa viettänyt ennen kesää 2023, ja joihin liittyy 3 vakavaa ja 1 ei niin vakava suhde, muistan saaneeni vain kokonaista  3 lahjaa. näiltä kaikilta kumppaneilta yhteensä. Ja tähän on otettu huomioon syntymäpäivä/joululahjat, ystävän/naistenpäivä.  Oikeastaan muina aikoina en tälläisiä odotakaan, mutta nämä ajattelisin olevan ne jolloin edes toivoisin minua kumppanin toimesta muistettavan pienesti siitä huolimatta että olen aikuinen. En ole materialisti, eikä minulla mielestäni ole kallis makukaan.  Ainiin, ja jos mietin kosintaani - sellaista ei oikeastaan edes ollut. Heräsimme yhtenä aamuna n 3kk seurustelun jälkeen,  joimme kahvit ja haimme sormukset kauppakeskuksesta. That's it. 

Asian ei tarvitse olla iso, kallis tai erityisen WAU, jotta minulle tulee tunne, että toinen välittää. Se riittäisi, että toinen ilman mitään vihjailuja ymmärtäisi välillä yllättää ihan arjen pienillä jutuilla ja eleillä, jotka tuntuvat luksukselta: esim se, että toinen aamulla herätessäsi hymyilee, ja suukottaessaan poskea kuiskaisi korvaan syntymäpäivätoivotukset ja ojentaa kahvikupin. Tai kun toinen tulee kotiin pitkän päivän päätteeksi olisi häntä odottamassa valmiiksi tehty lempiruoka ja kotityöt hoidettuna. Joskus ilahtuisin toisen minulle spontaanisti ostamastaan kukkakimpusta, tai lenkin tai kauppareissun yhteydessä mukaan napatusta suosikkikarkkipussista.  Niin pieniä asioita, joilla on yllättävän iso sanoma ja merkitystä.  Ja kyllä, nyt sinä joka siellä ääneen taivastelet että nuohan on niin perusasioita niin... Hullua kyllä tälläiset ovat olleet minulle täysin vieras tuttavuus,  kuten muutama muukin asia, mutta niistä ehkä myöhemmin lisää.

Ja se, mikä itsellä myös lahjojen ja muistamisien suhteen aina vähän särähtää, näin ystävänpäivänä on se, että "miesten pitää muistaa ostaa... Muistakaa miehet..." Miehet varmasti ovat hajamielisempiä, kuin me naiset tai pitävät asioita eri arvossa, mutta rakkaat kanssanaiset ihan yhtälailla teidän on välillä hyvä yllättää ja hemmotella miehiänne.  eiehkä kukin tai suklain, mutta keksikää jotain kumppanillenne sopivaa.  Ystävänpäivä on joka päivä, myös ilman kaupallista vouhotusta, ja ylitsepursuavaa romantiikkapommitusta joka tuutista.  Joten muistakaa kohdella kumppaneitanne ihan siellä perusarjessa tältäkin osaa kuin toivoisitte itseänne kohdeltavan. 

Omalta kohdaltani yritin , mutta aika yksipuolista se on ollut. Siispä olen todennut että varmin tapa saada kukkia tai muuta suhteessakin, on hankkia ne itse.  Olenhan vahva ja nykyään myös kirjaimellisesti itsenäinen nainen.  Tänä ystävänpäivänä ostin tulevan sinkkukevään kunniaksi itselleni uuden tuoksun piristämään.  Äidiltä sain kevään ensimmäisen tulppaanikimpun koristamaan keittiön pöytää ystävänpäivän kunniaksi jo tänään, koska huomenna emme näe. 

Vahvasti epäilen että tulen viettämään huomisen yksin, joten mitäköhän sitä kehittäisi, alkuun illalle oli suunnitelma, mutta sekin peruuntui. 

" Ystävyys ei ole trendi, se ei seuraa muotia, siitä ei saa korkoa, eikä eläkettä, mutta silti se on elämän paras sijoitus. " 

Tämän myötä haluan lähettää lämpimän ajatuksen ja virtuaalisen halin kaikille teille, jotka tunnistatte itsenne ja tiedätte kuuluvanne pienehköön kaveri/ystäväpiiriini. Haluan kiittää siitä, että olette osa elämääni, teette siitä arvokasta. Olette rakkaita. 💕Hyvää huomista ystävänpäivää. 💓

With love: -N-💋

Oman elämänsä Carrie Bradshaw

"Rakas päiväkirja," 

Huokaus. 

Tässä sitä nyt ollaan. Uuden edessä jälleen kerran.   Toisaalta todella huojentavaa, ja jotenkin taas ehkä aavistuksen pelottavakin ajatus. . Kuvittelin elämäni 36-vuotiaana hieman toisenlaiseksi, mitä se juuri nyt on.  En ajatullut että tästä eteenpäin avautuisin sinkkuelämästä, tai elämästä ylipäätään blogin kautta:  se ajatus oli hetken lähes lopullisesti kuopattu. Kuom osa entistä elämää johon ei olisi paluuta.   Silti tiedän, ettei elämää voi ennakoida tai käsikirjoittaa.  Tai voi, muttei se kuitenkaan mene niin miten olet ajatellut -  elämä yllättää juuri silloin kun vähiten sitä osaa odottaa, välillä myös siinä ei toivotussa valossa.   

Mitä tulee kirjoittamiseen,  se on aina ollut osa identiteettiäni, ja siitä on mahdotonta päästää irti. - Aivan kuin osa minusta "kuolisi" jos jättäisin rakkaan harrastukseni kokonaan...  Ehkei minun tarvitsekaan? olen aina ollut hyvä luomaan uutta  - tosin nyt pitkän tauon jälkeen on myönnettävä,  että ideapankki on hivenen tyhjähkö juttujen suhteen,  mutta enköhän minä inspiraatiota jostain saa... Alku on aina hankala. 

Pieni alustus sinulle, joka löysit lukemaan blogiani, ja jäät toivottavasti seuraamaankin; 

Vuosi 2023 oli minulle edeltäjänsä tapaan hyvin koetteleva kokemus monin raskain tavoin  ja tapahtumin. Olen onnellinen että se on ollut jo tovin historiaa, sillä sinne toivoin sen kovin mielellään jäävänkin.  38 päivää sitten vaihtui vuosi, ja päätin jättää lopullisesti kaiken sen p*sk*n taakseni, mitä olen joutunut viime vuosina kokemaan. Se kuitenkin on helpommin sanottu kuin tehty; tarvitsen siihen avukseni terapeuttia jota käyn tapaamassa viikottain.  Kyllähän jokaisella +30sella pitää olla paitsi oma lempishampanja ja viikonloppurutiinit, niin oma terapeutti.  :D 

Olen elänyt nyt sinkkuelämää 7 kuukautta ja yhden viikon. Ero oli minun päätökseni,  ja pohdin sitä pitkään.  Kesällä olin hyvin varma ja vahvatunteinen sen suhteen ettei minulla ole exääni kohtaan mitään, siis MITÄÄN tunteita, Ne olivat täysin kuolleet.  Ne tekivät sen jo oikeastaan  1,5vuotta aiemmin, kun ne kaikkosivat viemäriin yhdessä yössä.  Lopulta uskaltauduin sanomaan ääneen, että tämä oli nyt tässä, minulle riitti.  Olin sanonut tavatessani miehen etten jäisi enää huonoon suhteeseen jollaisessa vietin häntä ennen 10 vuotta - en vaikka meillä olisi lapsi/a. Enää en antaisi kohdella itseäni kaltoin, tein sen virheen kerran , uusintaa ei tulisi.  Nykyhetkessä huomaan pohtivani, että olisipa minulla ollut tuolloin kristallipallo. Olisimpa luottanut intuiitiooni silloin, kun se epäilevä olo hiipi ekaa kertaa ajatuksiini. Saattaisin olla nyt muutaman trauman kevyempi...  

Mutta vaikka maailmani totaalisesti romuttuikin silloin, olen kuin Feeniks lintu; pikkuhiljaa olen jälleen saamassa elämäniloni takaisin, niiltä osin kuin nykytilanteessa voi. Mulla tuntuu pitkästä aikaa olevan halua, energiaa, ja tahtotilaa asioille.  vaikka joitain haavoja on vielä nuoltava ja korjattava.  Askel askeleelta eteenpäin on kuitenkin mentävä, kohti uusia tuulia ja mahdollisuuksia. Ei pelkoja vaan seikkailuja päin. Tämä blogi ja oman elämänsä Carrie Bradshawiksi muuttuminen tuntuu oikeastaan yllättävän hyvältä. Paremmalta mitä kuvittelin. 

With love;  

-N- 💋